Pasi J. Matilainen

Euron arvo on laskenut Yhdysvaltain dollarin suhteen viikkojen ajan. Finanssimarkkinoilla on herännyt epäilyksiä euroalueen niin kutsuttujen PIGS-maiden (Portugali, Irlanti, Kreikka ja Espanja) julkisen talouden rahoituksesta. Kreikan kohdalla kriisi on pahin, kun sen kymmenvuotisten velkakirjojen korko lähenee 7 prosenttia. Kreikan hallitus arvioi valtion budjettialijäämäksi 12,7% BKT:sta vuonna 2009. Bruttovaltionvelka on 113% BKT:sta. Jos korko, jota Kreikka joutuu maksamaan veloistaan, jatkaa kasvuaan, maa saattaa joutua laiminlyömään sitoumuksensa.

Kreikan hallitus on pyrkinyt palauttamaan luottamusta valtion tulevaisuuseen julistamalla julkisen sektorin palkat jäädytetyiksi, virkamiesten määrää vähennettäväksi sekä korotuksia polttoaineiden, tupakan, alkoholin ja suurten kiinteistöjen verotukseen. Näiden toimenpiteiden avulla budjettialijäämä olisi tarkoitus kutistaa kahdeksaan prosenttiin vuonna 2010. Markkinat eivät tosin luota onnistumiseen.

Vaikka veronkorotukset voivat aiheuttaa kreikkalaisille uusia ongelmia, muihin ongelmiin ei edelleenkään saada ratkaisua: valtava julkinen sektori säästyy merkittäviltä leikkauksilta. Palkat pysyvät kilpailukyvyttöminä vahvojen ammattiliittojen ansiosta.

Lisäksi ei ole lainkaan selvää, että hallitus voi pitää näistä pienistä menonkevennyksistä kiinni, koska helmikuussa on odotettavissa yleislakko. Joulukuussa 2008 Kreikassa mellakoitiin verrattain pieniä poliittisia uudistuksia vastaan. Koska enemmistö kansalaisista vaikuttaa olevan menoleikkauksia vastaan, hallitus ei välttämättä kykene estämään valtion menemistä konkurssiin.

Vuosien ajan Kreikan hallitus on näyttänyt esimerkkiä melko hillittömästä julkisesta kulutuksesta. Tämä korostui entisestään, kun Kreikka liittyi Euroopan talous- ja rahaliittoon, minkä seurauksena sen valtionvelkakirjojen korko laski reilusti.

Kreikan alhaista korkotasoa tuki vahvojen euromaiden epäsuora takuu siitä, että nämä tulevat tukemaan heikompia maita vaikeina aikoina. Joten Euron ensimmäisten vuosien aikana kreikkalaisten velkakirjojen korot laskivat; ne lähestyivät Saksan velkakirjojen tasoa. Kreikan valtio kulutti villisti, mutta maksoi korkoa huomattavasti konservatiivisemman julkistalouden mukaan. Tänä aikana Kreikan talous ja äänestäjäkunta tottuivat alhaisen korkotason tukemiin kasvaviin julkisiin menoihin.

Kun maailmanlaajuinen talouskriisi puhkesi, sekä vahvojen että heikkojen euroalueen maiden budjettialijäämät kasvoivat. Vahvoilla mailla oli omat ongelmansa ja ihmiset alkoivat epäillä, josko vahvat sittenkään tukisivat heikkoja maita hätätilanteessa. Lisäksi Kreikan ja Saksan velkakirjojen korkoero alkoi kasvaa.

Tänä päivänä kysytään, pelastavatko muut euromaat Kreikan taloudellisesti? Heikkojen maiden päättäjät tapaavat korostaa unionin solidaarisuutta, kun taas vahvemmat maat tekevät selväksi, että pelastusta ei ole tulossa.

Silti koko keskustelu on harhaanjohtava: muu unioni on jo koko ajan pelastamassa Kreikkaa. Euroopan keskuspankki (EKP) hyväksyy Kreikan valtion velkakirjoja vakuutena lainoista. Eurooppalaiset pankit voivat ostaa Kreikan velkakirjoja (joista saatava korko on tällä hetkellä yli 3% suurempi kuin Saksan vastaavista) ja käyttää näitä vakuutena ottaakseen lainaa EKP:lta yhden prosentin korolta — erittäin kannattava kauppa siis.

Pankit ostavat Kreikan velkakirjoja, koska ne tietävät, että EKP hyväksyy ne vakuutena uusille lainoille. Koska EKP:lle maksettava korko on pienempi kuin Kreikan maksama korko, kreikkalaisille velkakirjoille on kysyntää. Jos EKP ei hyväksyisi niitä vakuutena, Kreikka joutuisi maksamaan paljon nykyistä korkeampaa korkoa niistä. Tämä tarkoittaa sitä, että Kreikkaa pelastetaan jo.

Euroalueen muut maat maksavat laskun. Uusia euroja lasketaan käytännössä liikkeelle EKP:n hyväksyessä Kreikan velkakirjoja vakuuksina. Kreikan velat arvopaperistetaan ja setelirahoitetaan, ja Kreikan hallitus käyttää velkakirjoista saamansa rahat vahvistaakseen kannatustaan väestönsä keskuudessa.

Hinnat alkavat nousta Kreikassa ja raha virtaa muihinkin maihin, nostaen hintoja ympäri euroaluetta. Muissa maissa ihmiset kokevat hintojen nousevan tulojaan nopeammin. Tämä on tulonsiirtoa Kreikan hyväksi. Kreikan valtiota pelastetaan jatkuvalla ostovoiman siirrolla muualta Euroopasta.

Euron tulevaisuus on niin pimeä sen vuoksi, että holtittomalle talouspolitiikalle on näin kovat kannustimet, ei vain Kreikassa, vaan myös muissa maissa. Eräät muut maat ovat samankaltaisessa tilanteessa kuin Kreikka. Espanjassa virallinen työttömyysaste lähestyy 20 prosenttia ja julkinen alijäämä on 11,4% BKT:sta. Portugali julkisti suunnitelman yksityistää kansallista omaisuutta alijäämänsä ollessa 9,3% BKT:sta. Irlannin asuntokupla puhkesi ja alijäämä on 11,5% BKT:sta.

Kannustimet vastuuttomaan käyttäytymiseen näille ja muille maille ovat selvät. Miksi kattaa menoja korottamalla epäsuosittuja veroja? Miksi ei sen sijaan myisi velkakirjoja, jotka ostetaan luomalla uutta rahaa, vaikka se lopulta nostaisikin hintoja koko euroalueella? Miksi ei ulkoistaa poliittiselle vallalle tärkeän julkisen sektorin menojen kustannuksia muille?

Rahajärjestelmässämme itse rahan omistusoikeuksia ei ole riittävän tarkkaan määritelty eikä niitä riittävästi puolusteta, mikä kannustaa inflationääriseen luoton laajennukseen. Fiat-rahaan ja osittaiseen kassavarantoon perustuva pankkijärjestelmämme tuottaa yhteismaan ongelman, jollaisesta aina seuraa resurssien liikakäyttö.

Tyypillinen esimerkki yhteismaan ongelmasta on merien liikakalastus. Koska kalaparvet eivät ole kenenkään omaisuutta, kalastamisen kustannukset kalakannalle ulkoistuvat kaikille muille kalastajille. Jos et kalasta niin monta kalaa kuin mahdollista niin nopeasti kuin suinkin pystyt, kilpailijasi kalastaa ne.

Vastaavasti pankkitalletusten omistusoikeuksia ei ole tarkasti määritelty. Pankeilla on kannustin laajentaa luottoa ja ulkoistaa kustannukset yhteiskunnalle.

Euroalueen jäsenmaat voivat myös jossain määrin ulkoistaa hillittömän talouspolitiikan kustannukset. Mikä tahansa hallitus, jonka velkakirjat kelpaavat vakuutena EKP:lle voi käyttää tätä rahapainokonetta rahoittamaan menojaan. Tämän strategian kustannukset siirtyvät osittain muille maille, kun vastikään luotu uusi raha nostaa hintoja kautta rahaliiton alueen.

Jokaisella hallituksella on kannustin synnyttää suurempia alijäämiä kuin muualla euroalueella, koska sen kustannukset voidaan ulkoistaa. Tästä seuraa se, että eurojärjestelmässä on sisäänrakennettu taipumus jatkuvaan ostovoiman heikkenemiseen. Tämän liikakäyttö voi lopulta aiheuttaa euron romahduksen.

Mikä tahansa yhteismaan ongelma voidaan ratkaista yksityistämällä kyseinen resurssi. Mutta yksityistämisen sijasta hallitukset yleensä suosivat sääntelyä.

Myös Euroopan rahaliittoon (EMU) lisättiin sääntelyä, jota kutsutaan Vakaus- ja kasvusopimukseksi (Stability and Growth Pact), joka edellyttää, että jokaisen euromaan vuosittainen budjettialijäämä on alle 3% ja bruttovaltionvelka korkeintaan 60% BKT:sta. Näiden sääntöjen noudattamiseksi määriteltiin myös sanktioita.

Sanktioita ei ole koskaan kuitenkaan määrätty ja yleensäkin sopimuksesta ei välitetä. Vuonna 2010 yhtä lukuunottamatta kaikilla euromailla odotetaan olevan suurempi alijäämä kuin 3% ja keskimääräinen euromaan valtionvelka on 88% BKT:sta. Saksa, joka oli tärkein näitä rajoituksia vaatinut valtio, oli ensimmäisten joukossa jättämässä niitä noudattamatta.

Mikä on siis euron tulevaisuus? Kuten olemme nähneet, synnynnäiset kannustimet eurojärjestelmässä kannustavat valuutan tuhoamiseen, koska alijäämien kustannukset voi ulkoistaa. Tämän vuoksi tulevaisuudelle on kolme pääasiallista vaihtoehtoa.

1. Vakaus- ja kasvusopimusta aletaan lopulta noudattaa sanktioiden voimalla. Valitettavasti vahva poliittinen vastarinta tekee tästä vaihtoehdosta epätodennäköisen.
2. Konservatiivisemmat jäsenvaltiot kieltäytyvät holtittomampien maiden avustamisen jatkamisesta. Taloudellisesti vahvemmat maat pakottavat heikot maat konkurssiin ja ulos rahaliitosta.
3. Valtiot jatkavat alijäämiensä kasvattamista, yrittäen ulkoistaa kustannukset. Ne taipuvat kannustimille ja osallistuvat kulutuskilpaan, joka johtaa hyperinflaatioon ja euron romahduksen lähestymiseen.

(Tämä kirjoitus on vapaa suomennos Philipp Bagusin artikkelista The Bailout of Greece and the End of the Euro. Bagus toimii apulaisprofessorina Universidad Rey Juan Carlos -yliopistossa Madridissa ja vierailevana professorina Prahan yliopistossa. Sekä alkuperäinen artikkeli että tämä käännös on julkaistu CC-BY-lisenssin alla.)

Iltalehden mielipideosastolla oli kuulemma eilen todisteltu elvytyksen toimivuutta tällä netissä jo pitkän aikaa kiertäneellä mukanokkelalla ”talousteorialla”:

Näin toimii elvytys

Turisti saapui keskellä talouslamaa pikkukylän paikalliseen hotelliin. Hän asettaa 100 euroa vastaanoton tiskille ja lähtee katsomaan huoneita. Hotellin johtaja lähtee saman tien 100 euron rahan kanssa lihakauppiaalle maksamaan velkaansa.

Lihakauppias menee karjankasvattajalle ja maksaa samalla setelillä velkansa tälle. Karjankasvattaja menee paikalliselle huoltamolle ja maksaa velkansa sinne. Huoltamoyrittäjä menee kylän ilotytön luo ja maksaa tälle 100 euron velkansa.

Ilotyttö menee hotelliin ja maksaa velkansa sinne 100 euron rahalla. Hotellinjohtaja laittaa setelin takaisin tiskille. Turisti palaa takaisin vastaanottoon. Hän ei pitänyt huoneista ja ottaa 100 euron setelin takaisin.

Kukaan ei ansainnut mitään, mutta koko kylästä tulee velaton ja kaikki katsovat myönteisesti tulevaisuuteen.

Toisin sanoen, juuri niin kuin Suomen hallitus tekee kaiken aikaa.

Ritu Hakaniemestä

Tämän äkkiseltään oivaltavalta vaikuttavan päätelmän ongelmallisuus on kuitenkin ilmeinen. Koska hotellin johtaja ei voi etukäteen millään tietää, että hänen ”lainaamansa” sadan euron seteli palautuu tuotapikaa hänelle pikkukylän sisäisten velkojen kuittautuessa, hän yksinkertaisesti syyllistyy varastamiseen. Hän varastaa turistin satasen ja ellei kylän velkaketju olisi sattuman oikusta juuri sopiva, hän myös jäisi siitä varkaudesta hyvin pian kiinni.

Toisaalta, jos hotellin johtaja jostain syystä tietääkin rahan palautuvan pian hänelle kuvatun ketjun mukaisesti, niin silloin seteliä ei tarvita lainkaan. Riittäisi, kun hotellin johtaja, lihakauppias, karjankasvattaja, huoltamoyrittäjä ja ilotyttö istuisivat hetkeksi alas, toteaisivat tilanteen ja sopisivat keskinäiset velat kuitatuiksi. Tällä tavalla velat kuittautuisivat jopa varmemmin, sillä kenelläkään ketjun jäsenellä ei olisi houkutusta lykätä velanmaksua ja käyttää juuri saamaansa turistilta varastettua satasta johonkin muuhun.

Tämä sinänsä hassu juttu ei todista yhtään mitään elvytyksen toimimisen puolesta. Korkeintaan se voi vihjata, että elvytys on tarpeetonta. Todellisuudessa elvytys on haitallista, sillä se ohjaa kansalaisten nykyisiä varoja (verotuksen kautta) ja tulevia varoja (valtionvelan kautta) tuottamattomaan toimintaan.

Kiitokset Villelle vinkistä Iltalehden mielipidekirjoitukseen. Saman jutun pidempi käsittely englanniksi löytyy Mises-blogista.

Eilen julistamani äänestys päättyi valtiovarainministeri Jyrki Kataisen (kok.) selvään voittoon, joten maanantaina aion marssia lähimpään kirjakauppaan noutamaan painotuoreen Mitä valtio on tehnyt rahallemme? -kirjan ja postittaa sen herra ministerille. Katainen on varmaankin hyvä valinta tälle lahjalle, sillä hän saattaa siitä jopa jotain ymmärtääkin, vaikka hänen tekemäänsä politiikkaan se ymmärrys tuskin kuitenkaan vaikuttaa.

Muista hyvistä ehdotuksista on nostettava esiin Sauli Niinistö, joka myös voisi asiasta ymmärtääkin ja kirjasta hyötyä, Suomen pankin johtohenkilöt, joiden pakolliseen lukemistoon kirjan tulisi kuulua, sekä kirjastot. Kirjastoista puheenollen, jokainen blogin lukija voisikin tehdä paikalliseen kirjastoonsa aineistopyynnön niin mainitusta Rothbardin kirjasta kuin myös Jim Coxin Ytimekkäästä oppaasta talouteen, jolloin kirjastot mielellään hankkivat kyseiset kirjat valikoimiinsa verovaroilla, joista näin olisi kerrankin jotain hyötyäkin!

Sain muuten juuri äsken sähköpostia Lumo Kustannukselta, ennakkotilaamani Rothbard & Cox on kuulemma postitettu tänään. Eilisen Rothbard-kirja-arvostelun jatkoksi aion arvioida myös Coxin, kunhan saan kirjan käsiini ja ehdin sen lukea.

Murray Newton Rothbardin (2.3.1926-7.1.1995) kirja Mitä valtio on tehnyt rahallemme? (alkup. What Has Government Done to Our Money?, 1. julk. 1963) on monien mielestä edelleen yksi parhaita ja tärkeimpiä rahan luonnetta ja historiaa käsitteleviä teoksia. Se on kaikessa lyhykäisyydessään (125 sivua) mullistava teos, joka saa lukijansa suhtautumaan uudella tavalla paitsi rahaan, myös valtioiden rooliin yhteiskunnissa.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä Rothbard pureutuu rahan syntyperään vaihdon välineenä sekä rahan käyttöön ja merkitykseen vapaassa yhteiskunnassa, siis siihen mikä oli ja olisi rahan rooli ilman valtion sekaantumista tähän tärkeään asiaan. Lisäksi hän käsittelee ja kumoaa useita kriittisiä vasta-argumentteja, kuten kysymykset rahan oikeasta määrästä taloudessa ja hamstraamisen ongelmasta. Tämän osan luettuaan todella ymmärtää, mitä raha on.

Toisessa osassa Rothbard käsittelee valtion sekaantumista rahaan: miksi ja miten se niin tekee sekä mitä siitä seuraa. Miksi muuksi kuin kansalaisten pettämiseksi voi kutsua esimerkiksi sitä, että ensin valtiot monopolisoivat rahan luomisen, kuten kolikoiden lyönnin, itselleen niiden laadun takaamiseksi, minkä jälkeen ne itse ryhtyivät väärentämään rahaa alentamalla kolikoiden jalometallipitoisuutta? Rothbard osoittaa, kuinka valtion rahan määrää keinotekoisesti lisäävät toimet ovat inflaation alku ja juuri ja mitä siitä seuraa yhteiskunnalle — kysymyksessähän on tulonsiirto vähävaraisilta valtiolle ja rikkaille.

Kolmannessa osassa aiheena on ”Lännen rahallinen romahdus” eli lyhyt rahan historia 1800-luvun alun klassisesta kultakannasta 1970-luvulla aloitettuihin kelluviin valuuttoihin ja nykypäivään. Alkuperäinen 1963 julkaistu ensimmäinen painos toki kattoi historian vain Bretton Woodsiin saakka, myöhemmät tiedot ovat uudempien painosten päivityksiä. Kolmas osa on mielenkiintoista luettavaa, sillä taloushistoriaa ei yleensä näin kirjoiteta.

Kaiken kaikkiaan Mitä valtio on tehnyt rahallemme? on mainio ja opettavainen teos. Se on lyhyt ja helppolukuinen, Rothbard kun oli mainio kirjoittaja ja Petri Kajanderin suomennos on myös sujuvaa tekstiä, mutta lukuisat ja mieluisat ahaa-elämykset saattavat tehdä lukukokemuksesta yllättävänkin pitkän. Suosittelen ehdottomasti jokaiselle rahasta ja politiikasta kiinnostuneelle!

Kysymyksessä on ensimmäinen suomeksi julkaistu teos Rothbardin laajasta tuotannosta. Kirjan voi tilata suoraan kustantajalta ja sitä löytyy myös pian hyvinvarustetuista kirjakaupoista, esimerkiksi Suomalaisesta kirjakaupasta hintaan 11,10 euroa.

***

Tiedän Rothbardin kirjan jo löytyvän useammastakin pukinkontista, vaikka itse en ole ainakaan vielä sitä päättänyt kenellekään lahjoittaa. Kirjat ylipäätään ovatkin mielestäni hyviä lahjoja, varsinkaan kun tämänkään hinta ei päätä huimaa. Siksi voisinkin ostaa yhden kappaleen lahjaksi jollekin kommentoijien äänestämälle henkilölle!

Sanokaapas, olisiko esimerkiksi Usarin blogeista nimimerkki Vanha demari, ”punaisin stalinisti” Markus Red/Reed/Rurik/whatever Räsänen tai marksistinen dialektikko Hannu Rainesto lahjan arvoinen? Vai mieluummin joku poliitikko, kuten Jyrki Katainen tai Matti Vanhanen? Saat myös ehdottaa omaa suosikkiasi, ei tarvitse tyytyä näihin! Äänestysaikaa on perjantaihin klo 12:00 saakka, jonka jälkeen lasken äänet ja julistan voittajan.

Kuten moni saattoi huomatakin, esiinnyin viime viikon maanantaina YLE TV1:n pääuutislähetyksessä Ilmastofoorumi ry:n puheenjohtajan roolissani. Aiheesta kertova juttu löytyy edelleen YLE:n sivuilta ja ainakin Windows-käyttäjät voivat katsoa videonkin. Telkkariin asti ei päätynyt tietenkään koko haastattelu, josta haluaisin nostaa erään kohdan erityisesti esiin.

Ylen uutisten toimittaja, joka uutispätkän teki, oli mielestäni varsin asiallinen ja objektiivinen asian käsittelyssä. Hänen esittämänsä kysymykset olivat hyviä ja mielestäni sain vastattua niihin kohtuullisen hyvin ja televisioon asti päässeet lyhyet pätkät vastasivat näkemyksiäni. Hieno homma kaiken kaikkiaan, asiamme sai hyvin näkyvyyttä, eikä ainakaan Yleä voi syyttää täysin yksipuolisesta valtavirtanäkemyksen esiintuomisesta, vaikka Ylelläkin se toki on täysin hallitsevassa osassa. Muissa suurissa medioissa valtavirtalinja on kuitenkin ainoa totuus eikä vaihtoehtoja noteerata lainkaan, mikä ei tietenkään estä alarmisteja syyttämästä mediaa skeptikkojen suosimisesta…

No, joka tapauksessa, tuossa ei ollut kaikki. Kävi nimittäin niin, että uutisen tehnyt toimittaja sijaitsi Helsingissä ja allekirjoittanut puolestaan Jyväskylässä, jolloin päädyimme ympäristöystävälliseen ratkaisuun: menin Yle:n Radio Keski-Suomen toimistolle (jossa tuli samalla tehtyä haastattelu myös sinne radioon), jossa helsinkiläinen toimittaja käytti jyväskyläläistä toimittajaa välikätenään eli oli lähettänyt tälle kysymykset, joita minulta piti kysyä. En valitettavasti muista jyväskyläläisen toimittajan nimeä, mutta hän oli nuorehko mies, joka ei ilmeisesti ollut aivan yhtä objektiivinen kuin helsinkiläinen kollegansa.

Proxy-toimittaja nimittäin kyseli minulta lisäkysymyksiä ”käsikirjoituksen” ulkopuolelta ja yritti selvästi saada minua jopa ansaan. Hän myös varmasti luuli siinä onnistuneensa kysyessään pidänkö yksittäisen keskisuomalaisen kuluttajan kannalta järkevänä valita (ja maksaa enemmän) tuuli- tai biosähköä esimerkiksi hiilisähkön sijasta. Vastasin, että tottakai mikä tahansa yksittäisen kuluttajan tekemä valinta voi olla hänen kannaltaan järkevä, esimerkiksi tietyn tuulivoiman valitessaan voi sitä lisähintaa vastaan saada muutakin hyötyä kuin sähköä, kuten mielihyvää valinnastaan. Sanoin, että mielestäni tällaiset valinnat ovat jokaisen kuluttajan oma asia.

Lisäksi totesin, että yhteiskunnan ei kuitenkaan pidä pakottaa kansalaisia joihinkin tiettyihin energiantuotantotapoihin, kuten tuulivoimaan, koska ne eivät välttämättä ole taloudellisesti järkeviä, eikä pakkoratkaisun kohdalla tule niitä muitakaan hyötyjä. Käyttäessäni ilmaisua ”taloudellisesti järkevä” toimittaja innostui ja tarttui siihen, epäilemättä kuvitellen minun ja muiden skeptikkojen olevan vain rahan perässä. Ilmeisesti hänelle oli kuitenkin täysin epäselvää, mitä taloudellinen järkevyys tarkoittaa.

Näin tämän pitkähkön johdannon jälkeen pääsemme itse asiaan eli taloudelliseen järkevyyteen (tai lyhyemmin taloudellisuuteen). Taloudellisuudella ei tarkoiteta varsinaisesti rahan säästämistä, saati sitten rahan haalimista. Taloudellisuus on sitä, että jokin asia tehdään mahdollisimman vähän kuluttavasti eli mahdollisimman tehokkaasti, vaikka jälkimmäisessä sanassa onkin nykyisin ikävä kaiku.

Käsite on useimmille tuttu autoilusta, puhutaan taloudellisesta ajotyylistä, eli ajotapaansa tarkkailemalla ja hienosäätämällä on mahdollista päästä yhtä hyvään lopputulokseen käyttäen vähemmän polttoainetta. Tämä on ilmiselvää eikä sitä varmasti kukaan vastusta. Laajemmin energiantuotannosta puhuttaessa epätaloudelliset ratkaisut ovat kuitenkin niin kovassa huudossa, että käsitettä on avattava hieman lisää.

Taloudellisuus ei nimittäin koske pelkkää kulutusta (kuten polttoaineenkulutus) vaan myös tuotantoa, joka on toki sekin tavallaan kulutusta. Ajatellaanpa, että haluamme tuottaa sähköä ja meillä on valittavanamme kaksi tuotantotapaa. Ensimmäinen tapa (T1) edellyttää kymmenen raaka-aineyksikön (metalleja, puuta, työvoimaa, yms. rakennusresursseja) alkuinvestointia, kun taas toinen tuotantotapa (T2) vaatii huimat tuhat yksikköä raaka-ainetta. T1 tuottaa keskimäärin yhden yksikön sähköä ja T2 tuottaa 300 yksikköä. Oletetaan, että T1:n ja T2:n käyttöikä ja ylläpitokustannukset eivät eroa merkittävästi. T1 vaikuttaa edulliselta, koska pieni yksikkö on helppo rakentaa, mutta jotta saisimme T1-yksiköillä yhtä paljon sähköä kuin yhdestä T2:sta, T1:iä tulisi rakentaa 300 kappaletta, jolloin niihin kuluisi 3000 yksikköä raaka-aineita eli kolminkertaisesti T2:een nähden! (Lisäksi T1 on luonteeltaan epäluotettava eli välillä sähköä tulee enemmän ja välillä vähemmän, jolloin lisäksi tarvittaisiin varavoimaa, mutta jätetään sekin tässä huomiotta.)

Jos nyt sanotaan, että T1 edustaa tuuli- tai biovoimaa ja T2 jotain fossiilista energianlähdettä, niin ilmastoaktivisteilta tulee kaksi heidän mielestään vahvaa argumenttia T1:n puolesta: ensinnäkin T1 on puhtaampaa (ei hiilidioksidipäästöjä, jne.) ja toisekseen T2:n puolustajat ajattelevat vain rahaa, kun väittävät T1:n olevan kalliimpi, eikä rahalla T1:n kannattajien mielestä ole väliä.

T1 ei kuitenkaan välttämättä ole puhtaampi tapa, sillä T1:n kannattajat puhuvat vain päästöistä ja unohtavat valmistamisen. Molempien tuotantotapojen valmistuksessa syntyy omat päästönsä ja jätteensä. Koska sellaista valmistustapaa ei (toistaiseksi) olekaan, jossa ei syntyisi lainkaan jätteitä (waste) ja päästöjä, voidaan olettaa, että jossain määrin jätteiden ja päästöjen syntyminen korreloi käytettyjen raaka-aineiden määrän kanssa. Ja koska yhtä suuri energiantuotanto T1:llä vaatii kolminkertaisesti raaka-aineita T2:een nähden, voidaan olettaa, että myös erilaisia jätteitä syntyy selvästi enemmän sen valmistuksessa.

Taloudellisemman tuotantotavan valinnassa ei myöskään ole kyse rahasta. Kuten yltä näemme, T1:n tuotanto vaatii kolminkertaisesti resursseja T2:een nähden. Jos ja kun tuotantotavoista saatava hyöty on sama, kaksi kolmesta T1:een käytetystä resurssista menee hukkaan! Se ei tarkoita vain sitä, että rahaa kuluu enemmän, vaan myös sitä, että resurssien rajallisuudesta johtuen niitä on käytettävissä niin paljon vähemmän johonkin muuhun.

Tämä on se tärkeä kohta! Koska taloudellisuus tarkoittaa sitä, että pyrimme tekemään mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä, vastaavasti epätaloudellisuus on sitä, että joudumme luopumaan jostain muusta voidaksemme käyttää jonkin asian tekemiseen enemmän kuin mitä siihen on pakko käyttää. Jos raaka-aineet olisivat puhtaasti pelkkiä työtunteja, niin tässä esimerkissä se tarkoittaisi sitä, että T1:n valitessamme käytämme 3000 tuntia 300 sähköyksikön tuotantoon, kun T2:n valitessamme voisimme käyttää tuhat tuntia saman sähkömäärän tuotantoon ja 2000 tuntia johonkin muuhun, kuten vapaa-aikaan, harrastelijateatteriin, vielä tehokkaampien ja puhtaampien energiamuotojen kehittämiseen ja niin edelleen.

Taloudellisuudessa ei siis ole kyse rahasta tai ahneudesta, vaan siitä, mihin ja miten rajalliset raaka-aineet ja työvoimavarat käytetään parhaiten. Raha tietysti toimii jonkinlaisena osoituksena tästä, mutta se johtuu vain siitä, että raha on vaihdon väline, jolloin enemmän raaka-aineita ja työvoimaa tarvitsevat investoinnit maksavat enemmän. Jos siis saman tuloksen saa rahallisesti halvemmallakin, se tarkoittaa käytännössä aina sitä, että kalliimpi tapa on epätaloudellisempi.

Joukko sekalaisia asioita:

• Presidentin kansliasta vastattiin taannoiseen avoimeen kirjeeseen. Vastaus täällä, presidentti kuulemma ottaa näkemyksemme huomioon.

• Ensi perjantaina 11.12. on Jyväskylässä jälleen Liberaalimafia, Gastropub Jalossa klo 19 alkaen (ks. Facebook-event). Torstaina klo 18 Liberaalimafiat löytyvät Helsingistä (OlutRavintola Kaisla, Vilhonkatu 4) ja uutena Tampereelta (Irish bar O’Connells, yläkerta/kirjasto, Rautatienkatu 24)!

• Liberaalien kannattajakortteja voi nyt täyttää verkossa niin, että vastaanottaja maksaa postimaksun: puolueeksi.liberaalit.fi.

• Ihme ja kumma!, hyviä talousaiheisia kirjoja on alettu jälleen julkaista suomeksi myös paperimuodossa. Murray N. Rothbardin Mitä valtio on tehnyt rahallemme? ja Jim Coxin Ytimekäs opas talouteen löytyvät pian kirjakaupoista, ja jo nyt niitä voi ennakkotilata kustantajan verkkokaupasta (linkit edellä). Hinnat eivät päätä huimaa, itsekin tilasin jo molemmat kirjat. Taloudenperusteet.comista löytyy sähköisenä paljon muutakin.

• Maanantaina TV1 klo 20:00 MOT: Ilmastogate. Salatut kansiot paljastavat ilmastotutkijoiden eliitin likaiset temput.

Lähes jokaiselta löytynee kotoa Monopoli-lautapeli. On aika kaivaa se esiin ja tehdä pieni käytännön koe. Ensinnäkin, kerää kiva peliporukka, mitä enemmän pelaajia, sen hauskempaa tietenkin. Varatkaa aikaa ainakin kahdelle pelille.

Pelatkaa ensin yksi peli Monopolin oikeilla säännöillä. Jos Monopolia tulee pelattua usein ja pelin kulku on hyvin tuttu, tämän voi jättää väliin, muutoin se kannattaa ehdottomasti pelata ensin.

Toinen peli pelataan hieman muunnelluilla säännöillä. Kun pelin alkuvalmistelut on tehty, kaikki ylijääneet rahat siirretään syrjään. Peli pelataan muuten normaalisti, mutta pankissa (jota voinee kutsua tässä yhteydessä myös valtioksi) ei ole välttämättä aina rahaa, vaan sitä kertyy vasta maksetuista veroista, tonttien hinnoista, rakentamisesta, yms. Jos pankissa ei satu olemaan rahaa, kun kuljet lähtöruudun kautta tai saat jonkun muun palkkion, et saa kyseistä palkkiota, et nyt etkä myöhemmin, eli pankki ei jää sinulle velkaa.

Tämä toinen pelimuoto simuloi tilannetta, jossa valtio ei paina lisää rahaa vaan taloudessa kiertävän rahan määrä on vakio. Sivutuotteena se simuloi erityisen tehotonta tulonsiirtojärjestelmää, mutta sillä on vähemmän merkitystä.

Kuinka toinen peli eroaa ensimmäisestä? Halutessanne voitte pitää kirjaa kummankin pelin kulusta. Sellainen varoituksen sana, että toinen peli saattaa olla hieman pidempi, joten aikaa kannattaa varata hyvin. Jos omaat hyvän mielikuvituksen, mutta et itse peliä tai peliporukkaa, voit myös pohdiskella pelien eroja pelaamatta. Vastauksia kommentteihin.

Nimimerkki G3org3 Orw3ll/Nimi on useammin kuin kerran tämän blogin kommenteissa ehdottanut, että verotus voitaisiin lopettaa, jos valtio ottaisi itselleen (keskuspankilta) oikeuden painaa rahaa ja kustantaisi julkiset palvelut painamillaan rahoilla. Olen samaa mieltä hänen kanssaan siinä, että nykyinen verotus vastaa Suomessa työväestöön kohdistuvaa noin miljoonan henkilötyövuoden orjuutta, mutta siirtyminen verotuksesta rahan painamiseen ei muuttaisi tätä asiaa ratkaisevasti.

Edelleen täytyy pitää mielessä se, mitä raha oikeasti on. Se on vain vaihdon väline, ei siis mikään itseisarvo tai päämäärä. Rahaa ei voi syödä eikä se ei pidä lämpimänä talvella. Rahalla voi kuitenkin ostaa ruokaa ja lämpöä. Tämä on kolikon yksi puoli.

Toinen puoli, vähintään yhtä tärkeä, on se, että rahaa saa tuottamalla markkinoille tuotteita ja palveluita. Toisin sanoen raha toimii vaihdonvälineenä molempiin suuntiin. Tämä tarkoittaa sitä, että voit hankkia muiden tuottamia tuotteita ja palveluita vain siksi, että olet myös itse tuottanut tuotteita ja palveluita muille. Jos esimerkiksi olet automekaanikko, raha vain helpottaa autonkorjauspalveluidesi vaihtamista vaikkapa ruokaan ja lämpöön, muista asioista puhumattakaan.

Jos taas olet valtio ja otat oikeudeksesi painaa lisää rahaa ja ostaa sillä tarvitsemiasi tuotteita ja palveluita, niin et tule antaneeksi vaihdossa mitään. Painokoneita pyörittävä ja painamansa rahan käyttämiseen pakottava valtio siis ottaa (ei osta, koska ostaminen on vaihtamista) käyttöönsä tuotteita ja palveluita. Vaikka tällaisen valtion ei tarvitsisi verottaa kansalaisiaan suoraan, vaikutus olisi käytännössä sama, sillä valtio edelleen käytännössä orjuuttaisi kansalaisiaan. Vaikutus voisi toki kohdistua eri ihmisiin eri tavalla kuin suora verotus. (Tämä myös havainnollistaa tehokkaasti, kuinka valtio ei koskaan tuota mitään, vaan ainoastaan kuluttaa.)

Itse asiassa (ja tämä on varmasti sekä ensimmäinen että viimeinen kerta, kun meikäpoika puolustelee verotusta!) verotus on todennäköisesti parempi tapa hoitaa kansalaisten orjuuttaminen. Ensinnäkin se on läpinäkyvämpi kuin valtion oma setelirahoitus, jonka kohdistumisesta kansalaisiin edes valtio itse ei varmasti pysyisi kärryillä. Toisekseen setelirahoitus käytännössä välttämättä aiheuttaisi inflaatiota, jolloin sen haittavaikutukset kohdistuisivat verotustakin pahemmin juuri heikoimpaan väestönosaan eli niihin, joille uusi raha kiertäisi viimeisenä.

Verotus on kyllä lopetettava, mutta huonoa ei kannata korvata huonommalla. Sen sijaan tien verotuksen leikkaamiseen on lähdettävä julkisten menojen leikkaamisesta. Valtion on yksinkertaisesti kulutettava vähemmän, jotta kansalaiset voisivat kuluttaa ja investoida enemmän.