Maahanmuuttokriitikoiden päämäärä on nähdäkseni — joskin karkeasti yksinkertaistettuna — se, että rajoitetaan tai valikoidaan maahanmuuttoa, jotta maahanmuuttajista koituvat sosiaalimenot eivät käy liian kalliiksi suomalaiselle veronmaksajalle. Maahanmuuttokriitikot tosin tunnistavat analyysissään maahanmuutosta aiheutuvan muitakin menoja ja vaikutuksia kuin sosiaalimenot, mutta ne lienevät kansantaloudellisesti vähemmän merkityksellisiä.
Mainittu päämäärä on kuitenkin virheellinen, koska ongelma ei ole maahanmuutossa vaan siinä sosiaaliturvassa. Vanha talouden nyrkkisääntö — vieläpä siitä harvinainen, että taloustieteen eri koulukunnat eivät siitä taida juuri riidellä — sanoo, että jos tuet jotain, saat sitä lisää. Nyrkkisääntö pätee erityisen näkyvästi sosiaaliturvassa, sillä kun tuemme taloudellisesti toimettomuutta, niin saamme lisää toimettomia. Ilmiössä on tunnistettavissa sekä suora että epäsuora vaikutus.
Yhtäältä liian laaja sosiaaliturva suoraan kannustaa pienituloisia pyrkimään sosiaaliturvan piiriin, varsinkin jos siitä seuraa vapaa-ajan lisääntyminen tulojen pysyessä lähes ennallaan. Toisaalta laajan sosiaaliturvan rahoittaminen nostaa verotuksen tarvetta, mikä puolestaan paitsi heikentää työnteon kannattavuutta varsinkin alemmissa tuloluokissa, myös heikentää työnantamisen kannattavuutta, kun pienempiä hommia ei kannata enää teettää muilla vaan tehdä itse.
Laaja sosiaaliturva yhdistettynä sinänsä hyvään rajat auki -politiikkaan tarkoittaa sitä, että sosiaalitukemme kannustaa nk. elintasopakolaisuuteen, jopa siinä määrin, että maahanmuuton järjestämisestä on jo muodostunut ammattimaista liiketoimintaa. Kaikki maahanmuuttajat eivät toki ole elintasopakolaisia, sillä on mm. paljon niitä työperäisiä (esimerkiksi omalla alallani on hyvin paljon ulkomailta tulleita työntekijöitä) sekä ihan oikeitakin pakolaisia. Kuitenkin nimenomaan elintasopakolaisten ryhmä on tukien kannustamana se nopeimmin kasvava maahantulijoiden joukko, mihin ymmärtääkseni myös maahanmuuttopolitiikan vastainen kritiikki perustuu.
Maahanmuuton rajoittaminen ei kuitenkaan korjaa ongelmaa, koska se ei ole se varsinainen ongelma. Vaikka laittaisimme rajat täysin kiinni ja ympäröisimme maamme korkealla muurilla, sosiaaliturvajärjestelmän ongelmat eivät poistu. Itse asiassa ne vain pahenevat jatkuvasti, kun turvaa yhä vain laajennetaan. Elintasopakolaisten sijasta saisimme vain lisää rakenteellista toimettomuutta omasta takaa. Elintasopakolaisten puuttuminen toki hidastaisi järjestelmän vääjäämätöntä kaatumista omaan mahdottomuuteensa, mutta ei se sitä ehkäisisi.
Rajoittamaton maahanmuutto (ja maastamuutto!) on liberaali ratkaisu ja siihen on pyrittävä. Julkinen sosiaaliturva sen sijaan on hyvin epäliberaali järjestelmä, jonka purkamisen tulisi olla realistisen maahanmuuttopolitiikankin ytimessä. Sosiaaliturva kun voidaan hoitaa yksityisestikin (lue tämä!), niin miksi sen edes pitäisi olla julkista? Julkisen sosiaaliturvan purkaminen poistaisi myös maahanmuuttokriitikoiden esiin nostamat lähinnä elintasopakolaisuudesta aiheutuvat sekä kansantaloudelliset että sosiaaliset ongelmat. Maahanmuuttopolitiikan väitetyt kustannukset ovat todellisuudessa sosiaalipolitiikan kustannuksia.
Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla
Mutta jos vapaa maahanmuutto ei ole varsinaisesti ongelma, vaan julkinen sosiaaliturva, joka kaiken muun pahan ohella ruokkii elintasopakolaisuutta ja sen lieveilmiöitä, niin kohtaamme poliittisesti hyvin vaikean kysymyksen. Kuinka nimittäin sosiaaliturva voi sellaiseen johtaa, eikös se ole vain turvaverkko hätää kärsiville, jonka moraalisesta ihanuudesta ei voida edes keskustella? Ei se ole, ja pitäisi keskustella.
Tavalliset kansalaiset ymmärtävät kyllä hyvin, että julkiset tuet lisäävät tuettavan asian tarjontaa. He ymmärtävät myös, että tukirahojen täytyy tulla jostain muualta. Väännän silti seuraavaksi tämän rautalangasta, koska tämän blogipalvelun lukijoihin lukeutuu paljon poliitikkoja ja sellaisiksi pyrkiviä, ja usein heidän ymmärryksensä näiden asioiden suhteen tuntuu olevan huomattavasti keskimääräistä heikompi.
Oletetaan, että yhteiskunta koostuu kymmenestä henkilöstä, jotka yhtä lukuunottamatta ovat kaikki tuottavassa työssä. Yhteiskunnassa vallitsee myös sosiaaliturvajärjestelmä, joka takaa työttömille toimeentulon työssä olevilta kerättyjen verovarojen turvin. Oletetaan, että jokainen työssäoleva saa 10 kolikkoa palkkaa, josta verotetaan puoli kolikkoa yhden työttömän tukemiseksi. Tällöin työtön saa 4,5 kolikkoa tukea ja työlliset saavat pitää 9,5 kolikkoa palkastaan. Haitta työllisille ei tunnu kovin kohtuuttomalta ja työtönkin pärjää jotenkin, vaikka elintaso ei olekaan työllisiin verrattava.
Sitten yhteiskunnan väkiluku kasvaa syystä tai toisesta yhdellä. Syynä voi olla vaikkapa syntyvyys tai maahanmuutto. Yhteiskunnan uusi jäsen ei myös syystä tai toisesta työllisty, vaan jää sosiaaliturvan varaan. Tällöin on kaksi vaihtoehtoa: korotetaan veroja tai leikataan etuja. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa sekä vanha työtön että uusi työtön saisivat 2,25 kolikkoa. Alkaa kuulostamaan jo aika pieneltä. Ensimmäisessä vaihtoehdossa taataan molemmille työttömille sama 4,5 kolikkoa, jolloin työllisten verot nousevat jo yhteen kolikkoon ja käteen jää yhdeksän kolikkoa. (Tietysti välimuotojakin voi olla, lisääntynyt julkinen meno voidaan kattaa esimerkiksi 50-50 veronkorotusten ja menoleikkausten välillä. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä tämän esimerkin kannalta.)
Työlliset tulevat edelleen hyvin toimeen ja työttömät jotenkin, joten järjestelmä vaikuttaa toimivan. Yhteiskunnan ulkopuolella, muissa yhteiskunnissa, on kuitenkin satoja henkilöitä, jotka ovat joko täysin tulottomia tai jotka saavat hankittua korkeintaan yhden tai kaksi kolikkoa tuloa. Kun he kuulevat, että tässä yhteiskunnassa työtönkin saa 4,5 kolikkoa tekemättä mitään, niin eikö heille vain synnykin houkutus muuttaa yhteiskuntaan? He voivat tulla hakemaan töitä, mutta niiden saannilla ei ole niin väliksi, kun joka tapauksessa tulot ja elintaso moninkertaistuvat.
Tällöin ei tarvitakaan kuin yhdeksän uutta työtöntä yhteiskuntaan, joko maahanmuuton tai väestön lisääntymisen kautta, kun työllisten ja työttömien tulot kohtaavat, olettaen että työttömien tukitasosta ei edelleenkään tingitä. Yhteiskunnassa on sitten siis 9 työllistä ja yksitoista (alkuperäinen, ensimmäinen uusi ja 9 uutta) työtöntä. Tällöin jokainen ansaitsee 4,5 kolikkoa, riippumatta siitä onko töissä vai ei. Eikö viimeistään tällöin — ellei jo silloin, kun tulot ovat pudonneet 5-7 kolikkoon — jokainen työllinen omalla tahollaan mieti, että kannattaako viettää päivät töissä, kun voisi hankkiutua työttömäksi ja saada samat (tai lähes samat) tulot sekä valtavasti vapaa-aikaa? Tällöin soppa on viimeistään valmis.
Toki on niin, että yhteiskunnan väkimäärän kasvaessa myös työt lisääntyvät. Kuitenkin jos työllisten määrä kasvaa hitaammin kuin työttömien, niin tuomiopäivän saapuminen kestää vain hieman kauemmin. Toisaalta, jos työllisten määrä kasvaa julkisella sektorilla, esimerkiksi byrokraateiksi hallinnoimaan kasvanutta väkimäärää tai opastamaan uusia työttömiä tukien hakemisessa, niin veronmaksajan ja siten koko yhteiskunnan kannalta tuomiopäivä saapuu vain nopeammin, sillä oletettavasti julkisella sektorilla maksetaan palkkaa enemmän kuin työttömälle korvauksia, jolloin tuottavaa työtä tekevien verotaakka kasvaa enemmän.
Todellisessa maailmassa kuva on tietysti paljon monimutkaisempi. Kannustinloukkuja on jo valtavasti, kaikkea työtä ei yksinkertaisesti kannata tehdä, koska tuilla pärjää paremmin tai ainakin lähes yhtä hyvin. Työehtosopimuksen omaavilla aloilla työntekijä ei voi hinnoitella työtään tessiä halvemmaksi, jolloin työllistyminen voi erityisesti kieli- ja/tai ammattitaidottoman kohdalla epäonnistua siitäkin syystä.
Hyvin pitkälle nämä asiat korjautuisivat itsestään, kun löydettäisiin rohkeus luopua julkisesta sosiaaliturvasta ja voitaisiin siten alentaa verotaakkaa merkittävästi. On edelleenkin huomattava, että julkisesta sosiaaliturvasta luopuminen ei todellakaan tarkoittaisi sosiaaliturvasta luopumista. Jokaisella ihmisellä on monia mahdollisuuksia saada apua yksityisesti vaikeissa tilanteissa.
Lähes kaikilla on perhettä ja sukulaisia, lähes kaikilla on ystäviä ja tuttavia, kaikilla on mahdollisuus säästää ja ottaa vapaaehtoisia vakuutuksia, kaikilla on mahdollisuus liittyä ammattiliittoon tai työttömyyskassaan, pankeista saa lainaa, kun hoitaa asiansa hyvin, ja viime kädessä kuka tahansa saa apua hyväntekeväisyysjärjestöiltä, seurakunnilta, pelastusarmeijalta, yms. Avun hankkiminen itse kannustaisi myös entistä kovemmin korjaamaan tilannettaan itse, sen sijaan että odottaisi vuosikausia tilanteen korjautumista itsekseen, kuten jotkut tekevät.
Suuri ongelma sosiaaliturvan rukkaamisen kannalta on lähinnä se, että jo niin valtava määrä ihmisiä on tavalla tai toisella riippuvaisia sosiaaliturvajärjestelmästä. Sosiaaliturvaa ei voida lopettaa kerralla, koska kaikki sen varassa elävät ihmiset eivät voisi samanaikaisesti löytää itse parannusta tilanteeseensa tai turvaa muualta. Tämä asia on erittäin tärkeä huomioida, sillä siinä vaiheessa kun sosiaaliturvajärjestelmä vääjäämättömästi romahtaa omaan mahdottomuuteensa, vieläkin useampi ihminen tulee olemaan siitä riippuvainen, ja silloin se romahtaa kerralla eikä hallitusti. Inhimillinen ratkaisu olisikin luopua julkisesta sosiaaliturvasta vähitellen, ennen kuin on liian myöhäistä. Ennen kuin helvetti pääsee irti.
6:00 Herätys. Töihin pitäisi pian kampeutua. Yöunet jäivät vajaiksi. Viljo-vauvan (2kk) yölliset tohinat katkaisivat unen normaaliin tapaan pari kertaa, mutta enemmän unta söi illan tv-esiintymisestä johtuva jännitys. Pyyntö mennä A-talkiin kun tuli puoliltapäivin keskiviikkona, joskin valmiutta siihen oli tiedusteltu jo maanantaina ja tiistaina. Aiempina päivinä ohjelman toimittajat myös kyselivät taustatietoja asiasta.
7:10 Aamutoimet on hoidettu, tavarat pakattu ja Jyväskylän Liikenne on toimittanut miehen työpaikalleen. Näinhän ne työpäivät alkaa aina, paitsi pukupussi on harvemmin mukana. Vajaa pari tuntia aikaa tehdä töitä ennen yhdeksältä alkavaa koulutusta. Jännittää ilta aika kovasti, työteho varmaan hieman normaalia alhaisempi.
14:00 Joudun poistumaan mielenkiintoisesta koulutuksesta hieman etuajassa ehtiäkseni Vihreiden Rautateiden klo 14:25 lähtevään kyytiin. Tekninen koulutus lievitti jännitystä jonkin verran. Taksilla ehtii hyvin ja Matkakeskuksen Hesburgerista tarttui mukaan pari tarjouksessa ollutta juustohampurilaista välipalaksi.
14:25 Juna lähtee. Läppäri syliin ja kännykän kautta nettiyhteys Bluetoothin yli. Nettiselailu on hidasta kuin mikä ja katkoo monta kertaa, mutta ehdin ennen kännykän akun hyytymistä huomata myöhemmin illalla noloksi virheeksi päätyvän ”tiedon”.
17:24 Perillä. Tampereella piti vaihtaa InterCity2 Pendolinoon, mutta yllättäen aikataulussa pysyttiin. Valitsin aiemman junan, koska seuraavalla vuorolla aikaa junan saapumisen ja tv-studiolla olemisen määräajan väliin olisi jäänyt alle puoli tuntia, VR:n tuntien oli pelattava varman päälle. Mutta ei se mitään, joukko liberaalikavereita tuli asemalle vastaan. Kävimme syömässä (jo toisen kerran samana päivänä Hesessä, jotain rajaa…) ja keräsimme joukolla Liberaalien kannattajakortteja. Oma saaliini oli viisi korttia. Suurin pettymys oli se, että en saanut erään tv-viihdeohjelman juontajalta ”nimmaria”. Suurin yllätys puolestaan oli se, että eräs kohde olikin Ylen radiotoimittaja, joka haastatteli minua lennosta paikallisradioon Liberaalien korttikeräyksen ja liberalismin tiimoilta. Vähän yllättävää lämmittelyä A-talkia varten!
20:15 Perillä Ylen tv-tuotantotalossa. Noa antoi kyydin, joten ehdin minuutilleen sovittuun aikaan, vaikka radiohaastattelu meinasi vetää homman pitkäksi. Pikaisesti farkkuja ja puuvillapaitaa siistimmät vaatteet päälle ja sitten kahvittelemaan odotellessa omaa vuoroa maskeeraukseen. Eipä ole ennen ollut samanlaista meikkivoidemäärää kasvoilla! Ja ihan hyvä, sillä ärsyttävä ylipitkäksi venähtäneen murrosiän merkki, jättimäinen finni poskessa, saatiin lähes näkymättömäksi. Miten niitä tuleekin aina huonoimpaan mahdolliseen aikaan…
20:50 Tv-studioon. Mikrofonit paikalleen, äänitarkistus, lyhyt harjoittelu, pientä väkinäistä rupattelua.
21:05Elämäni nopeimmin kuluneet 45 minuuttia. Ohjelman päättyessä tuntui kuin se olisi vasta päässyt alkuun. Aika loppui kesken, monta asiaa jäi sanomatta, jotkut kohdat meni hyvin, toiset huonommin. Kaiken kaikkiaan jännittävä kokemus kyllä. Palaan itse ohjelman sisältöön myöhemmin.
22:10Sokos Hotel Pasila. Tavarat ja päällysvaatteet huoneeseen, sitten hotellin ravintolaan yömyssylle. Neljä senttiä Laphroaigia maistui mainiolle ohjelmaa seuranneita lukuisia tekstiviestejä ja sähköposteja lukiessa sekä tietenkin vaimon ja isän kanssa puhelimessa puhuessa. Roope-poika (3,5v) oli kuulemma hieman hämmentynyt nähtyään iskän telkkarissa…
23:00 Nukkuma-aika. Vihdoinkin. Iltapesulla meikkejä sai hangata naamasta saippuan kanssa. Tosin ei se uni ihan heti silmään tullut tänäkään yönä. Jälkijännitystä tai jotain.
Perjantai 05.02.2010
03:15 Herätys. Suihku piristi hetkeksi, respan sedän ystävällisesti keittämä kahvi oli myös mukava hetkellinen piriste.
04:15 Linja-auto Jyväskylään lähtee Kampista. Tien päällä ei enää nukuta, joten mietiskelen asioita. Harmittelen ExxonMobil-kommenttia, ajatellen tarkistavani sen töissä, ja suunnittelen tätä blogausta.
08:51 Linja-auto on viisi minuuttia myöhässä aikataulusta perillä. Äkkiä taksiin. Töissä olevan kurssin kolmas ja viimeinen päivä alkaa tasan yhdeksältä, kiire.
09:00 Työpaikan aulassa. Muutaman minuutin myöhästyn koulutuksesta, menee linja-auton myöhästymisen piikkiin.
14:20 Ehdin kahvitauolla tarkistaa ExxonMobil-asian Googlella. Metsäänhän se meni, joten julkaisin siitä samantien tiedon Ilmastofoorumin blogissa ja omassani.
15:30 Paikallisbussilla kotiin, vaikka joutuikin hyödyntämään hieman liukuvaa työaikaa. Vaimo ja lapset olivat samassa täydessä bussissa, kiva nähdä taas. Varsinkin Roope oli innoissaan isin näkemisestä, vaikka täydessä bussissa ei heti päästykään vierekkäin. Roope reippaana ja puheliaana poikana nauratti muita matkustajia. Onnellinen olo!
(Tässä kirjoituksessa mainitut yritykset ja tuotteet eivät tukeneet kirjoittajaa millään tavoin. Matkat ja majoitus Ylen piikkiin.)
Sanoin eilisen A-talk-ohjelman lopussa, että YK:n hallitustenväliten ilmastopaneeli IPCC olisi saanut rahaa ExxonMobililta. Tämän väitteen luin sivusilmällä Googlen hakutuloksista eilen iltapäivällä matkatessani Vihreillä Rautateillä Jyväskylästä Helsinkiin. En lukenut väitteen lähdettä, eikä tarkoituksenani ollut mainita asiaa ensinkään. Innostuin vain ohjelman lopuksi hieman liikaa ja sammakko karkasi suustani. Pahoittelen virhettäni. (Öljyrahaa tosin on mukana ilmastotutkimuksessa, esimerkiksi CRU:n rahoittajiin lukeutuu BP.) Muiden esittämieni väitteiden takana seison (esimerkiksi öljy- ja energiayhtiöiden ja tiettyjen muiden suuryritysten hyötyminen ilmastohypestä on tosiasia) ja palaan näihin myöhemmin.
Pasi J. Matilainen
Puheenjohtaja, Ilmastofoorumi ry
Vieraina ovat ympäristöministeri Paula Lehtomäki, Ilmatieteen laitoksen johtaja Mikko Alestalo, Ilmastofoorumin puheenjohtaja Pasi J. Matilainen sekä geologian professori Matti Saarnisto.
Torstai-iltana siis kaikki tv:n ääreen… Tulee varmasti Ylen Areenallekin nettiin.
PS. Pahoitteluni blogin hiljaisuudesta, kiirettä on pidellyt ja jonkinlainen writer’s block taitaa olla päällä myös. Eräs käännösprojekti vienee sen verran aikaa, että blogaustahti tullee joka tapauksessa olemaan harvempi ainakin jonkin aikaa. Tosin täytyy sanoa, että Kataisen viimeaikaisista kommenteista on tehnyt mieli vähän aukoa päätä blogissakin… Huoh.
Viimeisimpien IPCC:n virheisiin ja taloudellisiin kytköksiin liittyvien paljastusten vuoksi Ilmastofoorumi ry vaatii eilisessä tiedotteessaan seuraavaa:
Suomen ja EU:n on uudelleenarvioitava IPCC:n raportteihin perustuva ilmasto- ja energiapolitiikkansa
Suomessa ilmastotieteen läpinäkyvyyttä on lisättävä julkaisemalla Ilmatieteen laitoksen asiaanliittyvät tiedot — verovaroilla rahoitetun toiminnan tulee lähtökohtaisesti olla täysin julkista
Kun kasvatamme lapsiamme, opetamme heille hienoja ja tärkeitä arvoja, kuten lähimmäisistä välittämistä, rehellisyyttä, kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja niin edelleen. Emme salli heidän ottavan leluja toisilta ilman lupaa (varastavan), pakottaa tai uhkailla toisia tai odottavan saavansa kaikkea haluamaansa heti nyt. Tarkoituksemme rakastavina vanhempina, huoltajina, päivähoitajina ja opettajina on antaa lapsille mahdollisuus rakentaa itselleen hyvä elämä ja olla hyviä ihmisiä.
Kuitenkin sillä hetkellä, kun lapsistamme tulee täysi-ikäisiä, odotamme heidän nuorina aikuisina hyväksyvän varastamisen, pakottamisen ja koko joukon muita paheita. Samat pahat asiat, jotka aivan oikein kiellämme lapsiltamme, muuttuvat täysin hyväksytyiksi ja jopa hyvinä pidetyiksi aikuisten kohdalla — kunhan varastajana ja pakottajana toimii yhteiskunta kollektiivisesti. Vaikka Pekka ei saanut pienenä ottaa lelua toiselta lapselta, isona hänelle ”siirretään” rahaa muilta isoilta ihmisiltä, jos hän ei itse onnistu sitä hankkimaan.
Tästä ilmeisestä ristiriidasta olen ajatellut kirjoittaa jo pitkään, mutta nyt se palasi konkreettisesti mieleeni CIEL:n julkaiseman artikkelin Aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa holhouksen vastustamista luettuani. Artikkeli puhuu siitä syystä, minkä vuoksi sallimme aikuisina kollektiivisen varastamisen ja pakottamisen, eli holhouksen kaipuusta.
Kun olimme itse lapsia, vanhempamme järjestivät meille katon pään päälle, ruoan lautaselle, lelut leikittäväksi ja paljon muuta, usein jopa oman hyvinvointinsa kustannuksella. Vaikka lasten huolet ovat lasten näkökulmasta joskus hyvinkin suuria, aikuisen näkökulmasta lapsen elämä on helppoa ja leppoisaa, lähes yhtä leikkiä.
Aikuisten huolet sen sijaan, tietenkin aikuisen omasta näkövinkkelistä, aivan kuin joskus lapsen huolet lapselle itselleen, voivat olla hyvinkin murskaavia. Ja jos oma elämä onkin kunnossa, niin muiden elämä se ainakin huolettaa! Mikäpä tällöin helpottaisi huolia ja elämää enemmän, kuin jokin, joka isän vahvuudella ja äidin hellyydellä lupaisi hoitaa asiat parhain päin, kuten katot päiden päälle, ruoat lautasille ja lelut leikittäviksi. Olisipa mukavaa olla itsekin vielä lapsi! Ja vastaus siihen pyrkii olemaan sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio.
Paitsi että meidän piti olla aikuisia. Aikuiset hoitavat huolensa ja ongelmansa itse, eivätkä lykkää niitä muiden harteille tai odota niiden ratkeavan itsekseen. Ja jos aikuiset eivät itse pärjää, he ovat jo niin isoja, etteivät kiukkuile, vaan nöyrästi pyytävät itse apua sukulaisilta, ystäviltä tai hyväntekijöiltä.
On toki helppoa luoda varastamis- ja pakottamiskoneisto, joka lupaa auttaa kaikkia, jotta kenenkään ei itse tarvitse pyytää apua, olisihan sellainen noloakin. Mutta aikuismaista käytöstä se ei ole. Se on samanlaista käytöstä kuin hiekkalaatikolla raivoavan Pekan, joka vaatii Villeltä tämän itselleen mieluisaa lelua. Sen me aikuiset tuomitsemme epäröimättä, mutta kun teemme samaa itse, siitä on tullutkin kaikista hyveistä ylevin — hyvinvointivaltion rakentaminen ja puolustaminen. Hyi. Joskus hävettää olla aikuinen. Lapset sentään oppivat olemaan hyviä ja kilttejä.
Politiikkablogien kirjoittajia ja lukijoita saattaa ainakin kuriositeettina kiinnostaa selaimella pelattava nettipeli, jonka keskiössä on pelaajien omaehtoinen politiikka. Pelin nimi on eRepublik, jota olen muutaman päivän ajan kokeillut. Löysin pelin googlaamalla liberaaleja, jolloin erääksi hakutuloksesi tuli pelin virtuaali-Suomen jäsenmäärältään suurin puolue, ”Liberaali edistyspuolue”.
No, pelissä itsessään ei ole liberalismista puhettakaan, sillä peli on hyvin valtiokeskeinen. Pelaajat tekevät töitä, omistavat yrityksiä, harjoittelevat sotilastaitoja, äänestävät, perustavat puolueita ja sanomalehtiä ja niin edelleen. Vaaleissa valituksi tullut parlamentti (siis joukko pelaajia) säätää lakeja ja äänestää tietyistä valtiollisista toimenpiteistä kuten veroista ja puolustusliitoista. Pelaajista vaaleilla valittu presidentti omaa melko suuret valtaoikeudet, esimerkiksi presidentti yksin voi aloittaa sodan.
Käsittääkseni peliin kuuluu paljon elementtejä, jotka tapahtuvat irrallaan varsinaisesta pelistä. Esimerkiksi suhteita muihin maihin ylläpitävät suurlähettiläät, joiden toiminta on tiedonkeruuta ja -raportointia sekä keskustelua kohdemaiden edustajien kanssa. Oman valtion suuntaa pohditaan hyvin pitkälle pelaajien ylläpitämissä sanomalehdissä sekä pelin keskustelufoorumilla. Puolueilla on omat ohjelmansa ja tavoitteensa, jotka tosin valitettavasti formaalisti rajoittuvat bruttokansantuotteen, väestömäärän (eli pelaajamäärän) ja maan hallitsemien alueiden kehitykseen, epämuodollisesti toki muuhunkin.
Pelin konsepti on mielenkiintoinen, kun pelaajilla on niin vapaat kädet ulkopelillisten elementtien suhteen, vaikka varsinaiset pelitoiminnot ovatkin melko suoraviivaisia. Pienelläkin pelin sanomalehtien selaamisella tulee selväksi, että poliittiset väittelyt ovat varsin kovia pelin sisällä, vaikka aiheet vain sivuavatkin todellisen maailman politiikkaa, pelin oma politiikka on tietysti tärkeintä.
Jos haluat kokeilla peliä, käytä tätä linkkiä. Tällöin saan pelissä viisi kultarahaa jokaisesta uudesta pelaajasta, joka yltää pelissä tasolle kuusi asti, hehe. Tavallista suuremman uuden pelaajamäärän ilmaantumista peliin kutsutaan käsittääkseni baby boomiksi (uudet pelaajat ovat leikillisesti aluksi vauvoja), syntyyköhän tästä artikkelista Usari-baby boom? Peli on englanninkielinen, mutta eSuomen sanomalehdet ja pelikeskustelut toki suomeksi. Peliin liittyy suomenkielinen wiki, josta löytyy myös lyhyet ohjeet alkuun. Pelin alussa tulevan ohjevideon voi jättää välistä perehtymällä noihin ohjeisiin.
Paheksuin taannoin (26.10.2009 ja 27.10.2009) poliitikkojen aikeista tehdä elinluovutuksesta oletusarvoista eli lähes pakollista. Elimiä siis siirrettäisiin kuolleilta (tai hyvin pian kuolevilta) ilman erillistä suostumasta, ellei tiedetä asianomaisen erikseen kieltäneen luovutusta. Mielestäni tällöin ei voida edes puhua luovutuksesta vaan kysymys on ottamisesta, jonka kanssa minulla on erittäin suuri periaatteellinen ongelma.
Äskettäin elinsiirtoasiaa käsitteli professori Alex TabarrokWall Street Journalin artikkelissaan The Meat Market. Tabarrokin mukaan suuntaus sallimusolettaman suuntaan on vahva, erityisesti Euroopassa, jossa sitä käytetään jo laajalti, joskin sallimusolettaman vaikutus luovutusten määrään on vaatimaton:
Presumed consent is common in Europe and appears to raise donation rates modestly, especially when combined, as it is in Spain, with readily available transplant coordinators, trained organ-procurement specialists, round-the-clock laboratory facilities and other investments in transplant infrastructure.
Elinsiirto-ongelmaan eli siirtoelinten niukkuuteen on olemassa toisenlaisiakin ratkaisuja, nimittäin markkinaehtoisia. Pimeät markkinat kattavat jopa 5-10 % maailman elinsiirroista, mutta niissä on ongelmansa, sillä laittomasti tehdyt leikkaukset eivät aina noudata aivan korkeimpia lääketieteen laatustandardeja, jälkihoidon puutteesta puhumattakaan. Markkinaehtoiset ratkaisut eivät kuitenkaan ole toistaiseksi laillisia, yhtä ainoaa maata lukuunottamatta. Käännän seuraavan suoraan artikkelista:
Vain yksi valtio, Iran, on poistanut kokonaan niukkuuden siirtoelimistä — ja vain Iranilla on toimivat ja lailliset elinsiirtomarkkinat. Iranin järjestelmässä elimiä ei kuitenkaan osteta ja myydä basaarissa. Potilaat, joille ei saada munuaista kuolleelta luovuttajalta ja joille ei löydy sopivaa elävää luovuttajaa lähiomaisista, voivat hakea siirtoelintä voittoa tavoittelemattomalta dialyysi- ja siirtoelinpotilaiden yhdistykseltä (Datpa).
Datpa etsii sopivia luovuttajia luovuttajarekisteristä, johon kuuluvat luovuttajat ovat riippumattomien siirtoelinlääkäreiden lääketieteellisesti tutkimia ja hyväksymiä. Valtio maksaa näille luovuttajille 1200 dollaria ja tarjoaa heille vuodeksi maksuttoman sairausvakuutuksen. Lisäksi siirtomunuaisten vastaanottajat maksavat Datpan kautta luovuttajille 2300-4500 dollarin summan. Hyväntekeväisyysjärjestöt hoitavat maksun luovuttajille varattomien vastaanottajien puolesta, osoittaen, että Iranilla on maailmalle opetettavaa niin hyväntekeväisyydestä kuin markkinataloudestakin.
Iranilainen järjestelmä ja pimeät markkinat osoittavat yhden tärkeän tosiasian: siirtoelinpula voidaan ratkaista maksamalla eläville luovuttajille. Iran aloitti järjestelmänsä vuonna 1988 ja munuaispula oli poissa vuoteen 1999 mennessä.
Vuonna 2007 Nobel-palkittu taloustieteilijä Gary Becker ja Julio Elias arvioivat, että 15000 dollarin maksu siirtomunuaisesta poistaisi munuaispulan Yhdysvalloissa. Jos liittovaltio suorittaisi maksun, järjestelmää ei voitaisi syyttää epätasa-arvoiseksi. Lisäksi tämä ehdotus säästäisi valtion varoja, sillä jopa merkittävä korvaus siirtomunuaisesta tulee halvemmaksi kuin pitkäaikainen dialyysihoito.
Kysymys kuuluukin, halutaanko Suomessa oikeasti tehdä jotain siirtoelinpotilaiden hyväksi? Jos kyllä, oikea vastaus on vapauttaa siirtoelimet ja elinsiirrot vapaille markkinoille. Jos ei, sitten voidaan jatkaa näpertelyä vapaaehtoisen luovutuksen ja moraalittomien sallimusolettamien kanssa. Itse olen kantanut elintenluovutustestamenttia jo lähes kahdeksan vuotta, mutta sallimusolettamaa vastustan siinä määrin, että sellaisen tullessa voimaan tulen vaihtamaan luovutustestamenttini kieltotestamenttiin. Valtio ei saa kohdella kansalaisia omaisuutenaan.
Keskisuomalaisen teettämän kyselytutkimuksen mukaan (Ksml 9.1.2010) suhteellista verotusta eli tasaveroa kannattaa neljännes suomalaisista, nuorista jopa yli 40%. Silti puolueista Liberaalit on ainoa, jonka tavoiteohjelmaan kuuluu tasaveromalli. Jos siis verotusmalli olisi vaalien ainoa kiistakysymys ja äänestäjät tekisivät valintansa puhtaasti asiapohjalta, tämä tarkoittaisi Liberaalien nousua Suomen suurimmaksi puolueeksi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, muiden puolueiden jakaessa progressiivisen verotuksen kannattajien äänet.
Lehden haastattelemien asiantuntijoiden mukaan tasavero olisi edullisempi köyhille ja rikkaille, kun taas keskiluokalle se tulisi nykyistä kalliimmaksi. Tämä pitää paikkansa, jos tasaverolla pyrittäisiin keräämään yhtä paljon verotuloja kuin nykyisin. Näin asia ei kuitenkaan voi olla, vaan valtion menoja on laskettava, jolloin verojakin tarvitaan vähemmän. Palvelujen kustannuksista on siirrettävä nykyistä suurempi osa niiden käyttäjille ja veronmaksajien taakkaa on kevennettävä.
Reilusti nykyistä alempi verokuorma kannustaa paremmin myös yrittäjyyteen ja työllistämiseen, mikä auttaa myös valtion ja kuntien sosiaalimenojen laskemisessa. Sosiaalimenoja voitaisiin laskea entisestään siirtymällä Liberaalien esittämään negatiivisen tuloveron perustulomalliin, joka tosin tekisi tasaverotuksesta lievästi progressiivista asteikon alkupäästä siten, että pelkästään perustuloa saavien tuloveroaste olisi pyöreä nolla.
Toinen lehden asiantuntija puolestaan kertoi suunnan olevan joka tapauksessa kohti tasaveroa verotuksen painopisteen siirtyessä kunnallis- ja kulutusveroihin. Tämä on sinänsä totta, mutta tällaisia tutkimustuloksia ei saa käyttää perusteluina näidenkin verojen muuttamiselle progressiivisiksi. Suunta kohti tasaveroa on oikea ja myös valtion tuloverotus on sellaiseksi muutettava.
Pasi J. Matilainen
Puheenjohtaja, Keski-Suomen Liberaalit ry
Jyväskylä
Liberaalimafian merkeissä tavataan jälleen epämuodollisesti torstaina 14.1.2010 klo 18 alkaen Helsingissä Olutravintola Kaislassa (Facebook-event) ja Jyväskylässä Gastropub Jalossa (Facebook-event). Tapaamiset eivät ole virallisia Liberaalien tapahtumia, mutta paikalla on myös kannattajakortteja halukkaille.
On tunnettu tosiasia, että liberalisointi saa aikaan suurenmoista sosiaalista ja taloudellista kehitystä. Suomessa suurimmat yksittäiset liberalismin voitot, kuten poliittisten vapauksien kasvaminen 1900-luvun alussa, ovat jo niin kaukana, puhumattakaan viime aikojen takapakista, että on hyvä käyttää tuoreempia esimerkkejä. Aasian tiikereiden ja muiden vastaavien maiden hurja kasvu on jo sekin tuttu juttu, mutta viimeaikaisin kehitys Afrikassa lienee toistaiseksi vähemmän tunnettua. Puhukaamme siis Norsunluurannikosta.
BBC:n uutisen mukaan Norsunluurannikon taannoisen sisällissodan entisen kapinallisosapuolen hallitsema maan pohjoisosa, keskuksenaan maan toiseksi suurin kaupunki Bouake, on kasvanut kukoistukseensa lähes täyden vapauden vallitessa. Vuoden 2002 kapinan jälkeen pohjoisosa, n. 60% maan pinta-alasta, on ollut käytännössä itsenäinen eivätkä etelää hallitsevan keskushallinnon lait ole sinne ulottuneet. Tämä koskee kaikkia rajoituksia ja myös veroja.
Keskiverto demari luonnollisesti odottaa tästä seuraavan pelkkää kaaosta, työläisten riistoa, nälänhätää, valuvan veren täyttämiä katuojia ja niin edelleen. Todellisuus on kuitenkin sosialistien keksimää tarua ihmeellisempää. Pohjois-Norsunluurannikko — tai Soromaa, kuten sitä myös kutsutaan kapinaa johtaneen Guillaume Soron mukaan — on noussut nopeasti sisällissodan jälkeisestä hetkellisestä kaaoksesta.
Pohjoisen talous kukoistaa, kun verotusta ei ole juuri lainkaan, lähes ainoina poikkeuksina ovat kaakaon ja puuvillan tuottajilta kerättävät verot. Myöskään tullimaksuja ja sähkö- ja vesilaskuja ei tunneta. Tavarat ovat halvempia kuin etelässä, mistä on hyvänä osoituksena se, että erityisesti pohjoisen ja etelän välistä rajavyöhykettä valvovat etelän sotilaat tekevät ostoksensa pohjoisessa, puhumattakaan rajan lähellä asuvista eteläosan asukkaista. Sisällissodan aikana Bouaken takaisinvaltaamiseen pyrkineet sotilaat tekevät voittoa verottomalla shoppailulla. ”Kyllä, heistä on tullut ystäviä”, sanoo Hussein Doumbia, eräs Bouaken johtavista kauppiaista.
Sisällissodan aikana pohjoisessa työskennelleet valtion virkamiehet, mukaanlukien opettajat, pakenivat etelään. Paikalliset asukkaat eivät tästä kuitenkaan lannistuneet, vaan ryhtyivät itse opettamaan lapsia vapaaehtoisina, ilman koulutusta tai kokemusta. Alku oli hankalaa levottomissa olosuhteissa, uudet opettajat esimerkiksi pelkäsivät joidenkin oppilaiden kantamia aseita, mutta oppilaiden vanhempien tuella opettajat ja ad hoc koulut alkoivat pärjätä. Muutamassa vuodessa pohjoisen oppilaat pärjäsivät kansallisissa kokeissa jo paremmin kuin etelän oppilaat.
Muut vapaaehtoiset alkoivat täyttää muita karkuun lähteneen valtionhallinnon jättämiä aukkoja. Ihmiset perustivat postipalveluita, televisioasemia ja jopa vaatimattomia poliisipalveluja.
Vapaus — siis liberalismi, vaikka se ei varsinaisen poliittisen toiminnan seurausta olekaan — on sallinut Soromaan asukkaiden itse tehdä elämästään parempaa ja kukoistavampaa. Se on loistava esimerkki spontaanista organisoitumisesta. Jos ihmisten toimintaa ei väkivalloin estetä tai haitata, he organisoituvat luonnollisesti, vapaaehtoisesti ja tehokkaasti poistaakseen kokemansa epämukavuudet. Siihen ei tarvita väkivaltaista pakkoa. Lisäksi entisistä vihollisista on tullut ystäviä, kapitalismi on siis luonut myös rauhaa.
Huolia kuitenkin on, sillä pohjoinen ja etelä ovat jälleen yhdentymässä. Entinen kapinallisjohtaja on yhteishallituksen pääministeri. Pohjoisen asukkaat eivät kuitenkaan halua yhdentymistä, sillä he pelkäävät menettävänsä vapautensa. Esimerkiksi etelän lakien mukaan laittomien mopotaksien kuljettajat ovat perustaneet ammattiliiton puolustaakseen oikeuksiaan maan mahdollisesti yhdistyessä.
Kuten BBC:n artikkelikin päättyy, seitsemän vuotta ilman liikennevaloja, veroja ja sähkölaskuja synnyttävät tapoja, joista ei mielellään luovuta. Toivottavasti soromaalaisten ei tarvitsekaan, vaan saavat jatkaa elämäänsä vapaina valtion ikeestä.
29-vuotias it-ammattilainen. Perheeseen kuuluvat vaimo, 3-v. poika ja poikavauva. Puoluehallituksen jäsen, Liberaalit ry. Puheenjohtaja, Keski-Suomen Liberaalit ry. Puheenjohtaja, Ilmastofoorumi ry. Kauppatieteiden kandidaatti. Reservin ylikersantti.
Yhteydenotot osoitteella etunimi @ etunimi.fi.
Onnellinen olo!